Jonas Hassen Khemiri
Soitan veljilleni
Jos se olinkin minä?
Yhden aikamme kirkkaimman kertojan romaani siitä, millaista on olla nuori maahanmuuttaja Ruotsissa.
Kun lapsuudenystävä soittaa, Amorilla on muuta tekemistä. Hänellä on oma elämä elettävänään. Kun Ahlem-serkku soittaa ja muistuttaa perheenjäsenistä ja sukuvelvoitteista, Amorilla on muuta tekemistä. Kun ruotsalainen eläinaktivisti Karolina soittaa ja yrittää värvätä Amoria Eläinten oikeudet -yhdistyksen jäseneksi, Amor uskoo tämän puhuvan koodikieltä.
Vainoharhaisena on vaikea liikkua, kuvitellut poliisit ovat koko ajan kintereillä.
Kuka on turvassa ja mitä vähemmistöjä syytetään? Voiko Amor mennä Clas Ohlsonille valittamaan viallisesta poranterästä? Katsotaanko häntä pitkään? Kannattaako hänen sulautua joukkoon, vai onko viisaampaa erottua massasta? Yhden vuorokauden ajan Amorin päässä pyörähtää koko elämänkaari.
Khemirin teksti on ulkoisilta mitoiltaan minimalistisen pelkistettyä. Sanoja on vähän, rivien väliin jää paljon tilaa, mutta se ei ole tyhjää.
Soitan veljilleni on pieni ja itsenäinen taideteos, kuin vastaisku selittelylle ja pateettiselle paisuttelulle.
”Soitan veljilleni ja sanon: Vähän aikaa sitten sattui aivan sairas juttu. Olin matkalla himaan, kun katseeni osui aivan valtavan epäilyttävään yksilöön. Sillä oli musta tukka ja epätavallisen iso selkäreppu ja sen naama oli peitetty palestiinalaishuivilla.
Soitan veljilleni ja sanon: Meni sekunnin murto-osa ennen kuin tajusin, että se oli oma peilikuvani.”
